Stigell�in sukua vuodesta 1813 l�htien:

Document Sample
Stigell�in sukua vuodesta 1813 l�htien: Powered By Docstoc
					                                                                                   1




         Stigell’in sukua vuodesta 1813 lähtien:
Tämä kirjallinen osa täydentää ”sukupuu-taulukkoa” jonka olen
laatinut samojen tietojen pohjalta kuin nyt tämän kirjallisen osan.
Vanhemman osan tietoni pohjautuvat täysin Pauli Aimonpoika
Stigell’in 1987 hankkimiin virkatodistuksiin Lohjan- ja Lopen
seurakunnista ja paperit kulkeutuivat Marja Stigell’in kautta minulle.
Lähempänä nykypäivää olevia tietoja olen täydentänyt ilman k.
merkintää taulukossa mukana olevien henkilöiden antamilla
tiedoilla.
Liikkeellelähtö tapahtui syksyllä 2004 kun kolmen serkun kopla, eli
Ulla, Sirkka-Liisa ja Pekka kokoontuivat Tervakoskella. Kuinka
ollakaan taas kerran juttu meni muisteloiden puolelle ja Ulla innostui
kirjaamaan asioita ylös. Parin viikon ihmettelyn jälkeen aloin takoa
asiaa koneelle ja tässä sitä tulosta sitten on.
 Kirjoittaessani näitä käväisi mielessäni se, että mahtaakohan
tällaiset höpinät ketään kiinnostaa. Jatkoin kuitenkin kun se tuntui
ihan mukavalta ja yllätti itsenikin kun sain muistin lokeroista
kaivettua näin paljon. Eikös sitä jotkut viisaammat nimitä ihan
aivojumpaksi.
Olen tässä kuvitellut tilannetta jolloin lastenlapset löytävät tämän
kyhäelmän jostain kirpputorille menossa olevasta laatikosta ja
alkavat lukea sitä omille lastenlapsilleen.
Ihmetys on varmaan melkoinen kun he huomaavat etteivät aina
kaikki ole hoitunut nappia painamalla jos silloin tarvitsee tehdä enää
edes sitäkään.
Kiitän tässä vaiheessa kaikkia jotka ovat lähteneet mukaani tähän
vanhojen muisteloon ja samalla mahdollistaneet asioiden
säilymisen tuleville polville.
Pekka Stigell

Tämä historia alkaa siitä kun torppari Erik Johan Stigell ja vaimonsa
Greta Vilhelmina muuttivat 1839 Nummelta Lohjalle.
Erik oli syntynyt Nummella 16.2.1813 ja Greta 18.2.1816 Lohjalla. Heidät oli
vihitty ”aikanaan”, kuten kirkonkirjat silloin kertoivat kun tarkempaa päivää ei
löytynyt. Greta oli omaasukua Lindholm.
Perhe muutti Siuntioon 7.11.1853 ja takaisin Lohjalle 1856.
                                                                                2


Greta kuoli 15.1.1883, 67 vuotiaana ja Erik 6.5.1891, 78 vuotiaana Lohjalla
asuessaan.

Lohjalla asuessaan heillä oli kirkonkirjoissa lapsia kaikkiaan kolmetoista,
seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä.
           Ensimmäinen poika oli syntynyt ennen ensimmäistä Lohjalle
           muuttoa koska kirjoissa ei ole kuin pelkkä syntymäaika:
           I poika Carl 23.6.1839
           Seuraavat syntyivät Lohjalla asuttaessa:
           II poika Viktor 2.8.1840
           III poika Johan Robert 1842 kuoli samana vuonna
           I tytär Sophia Wilhelmina 9.2.1843
           IV poika Johan Robert 18.9.1844
           V poika Enoch 4.5.1846 kuoli 13.5.1847
           II tytär Ulrica Carolina 4.5.1846
           VI poika Axel August 6.1.1848
           III tytär Amalia Gustava 20.2.1849 kuoli 27.03 1850
           IV tytär Elda Lovisa 23.09.1850
           VII poika Gustaf Henric 20.10.1852
           Siuntiossa asuttaessa syntyi:
           V tytär Josephina 10.10.1855
           Takaisin Lohjalle muuton jälkeen syntyi vielä:
           VI tytär Mahilda 7.1.1858

Lähdemme seuraamaan V tyttären Josephina Stigell’in jalanjälkiä koska
niitä me tällä sukuhaaralla tallaamme.

Hän asui edelleen Lohjalla.
Josephina oli ilmeisesti hiukan vapaamielinen koska hänelle syntyi kaksi
poikaa ennen avioliittoa:

          I poika Gustaf Adolf Stigell 28.2.1880
          II poika Viktor Vilhelm 22.3.1883, toimi teurastajana, otti Laine
          sukunimen 1908 ja kuoli naimattomana 5.5.1937, 54 vuotiaana.

Avioon Josephina vihittiin 26.12.1894 Emanuel Heleniuksen kanssa.
Emanuel oli syntynyt 24.6.1827 Sammatissa ja kuoli 15.12.1902 Lohjalla.
Avioliitto oli hänelle toinen.
Josephina kuoli 17.1.1924, leskenä, 68 vuotiaana. Heille ei syntynyt yhteisiä
lapsia.

Seuraavaksi seuraamme polkua jota Gustaf Adolf Stigell tallasi.
                                                                                3


Hänen tuleva vaimonsa, Hulda Amanda Sneits oli syntynyt Kirkkonummella
22.11.1873, muutti Lohjalle 6.11.1898.
Muuttaessaan hänellä oli Kirkkonummella syntyneet kaksi lasta:
          Tytär Ester Wilhelmina syntynyt 11.12.1894
          Poika Jarl Wilhelm syntynyt 11.5.1896. (Muutti Lopelta Helsingin
          Pohj. suom. seurakuntaan 19.9.1927) Myöhemmistä tapahtumista
          ei tietoa.
          Heidät otettiin yhteisen perheen jäseniksi ja heidän sukunimekseen
          tuli näin ollen myös Stigell.


Gustaf ja Hulda vihittiin 12.11.1899.
Lohjalla asuessa heille syntyi kolme lasta:
(Lasten kohdalla on selostettu asioita niin pitkälle kuin on tietoa)
           I, poikaI, Karl Gustaf syntyi 26.4.1900 ja kuoli vajaan
           kahden kuu         kauden ikäisenä
           II, tytär Hilma Amanda syntyi 22.5.1901. ( Muutti myös
           Lopelta Helsingin Poj. Suom seurakuntaan 5.3.1928.)
           III, poika Johan Ivar Syntyi 9.10.1902. Kuoli 16 vuotiaana
           Lopella.

Perhe muutti 26.3.1904 Lohjalta Vihtiin.
Vihdissä asuessa perhe kasvoi viidellä lapsella:



----------- IV, poika Ilmari Villiam, Kutsuttiin Viljoksi, ------------------
            syntyi 7.3.1906.
           Lopella asuttaessa hän löysi paikkakuntalaisen, Lintulan tyttären,
           Ida Sofia Zetterman’in syntynyt 27.8.1914 ja heidät vihittiin
           avioliittoon 5.4.1941.
           Avioliitosta syntyi 1942 Sirkka-Liisa vaikka kirkonkirjat muuta
           väittävät.


Sirkka-Liisan kertomasta mukaillen:
Isä Viljo kävi metsätöissä ja Helssinkin seudulla ammattihommissa, Onnisella
putkimiehenä.
Perhe asui aluksi Holma nimisessä pikku mökissä Tevännöllä vuokralla
kunnes 1957 rakensivat naapuriin Purolaan, oman omakotitalon.
1950 luvun, siis myös oman talon rakentamisen aikaan, Isä kävi Pilpalan
sahalla ansiossa ja siltä ajalta Sirkka-Liisalle on jäänyt eräs tapahtuma
                                                                                 4


mieleen. Käydessään Pilpalan koulun viimeisen lukuvuoden kevättä hommasi
isä hänelle tuliterän polkupyörän, Venus Spesialin. Kouluun ajeltuaan hän
joutui kateellisten piirittämäksi ja kuului väitteitä, että pyörä ei ole oma vaan
joltakin lainattu. Tilanne syöpyi mieleen harvinaisuutensa vuoksi, mökin
likallakin oli jotakin mitä muut kadehtivat.
Äiti Iita teki kesät kaikenlaisia maataloustöitä lähi taloissa sekä monenlaisia
metsätöitä, varsinkin joka keväiset metsänistutukset tulivat tutuiksi. Tevännön
kulmilla humisee tällä hetkellä tuhannet tukkipuut joiden taimet hän
kevätpuhteilla kävi metsiin istuttelemassa.
Sirkka-Liisa Meni lähikauppaan harjoittelijaksi 1956 ja siitä kokeneena
myyjänä 1960 siirtyi Elannon kirjoihin. Siellä hänelle muodostui
työrupeamaksi ”puksun” ammatti joka jatkui aina vuoteen 1995 saakka. Silloin
Sirkka-Liisa jäi vapaaehtoisesti työttömyysputkeen ja Elannon alamäki alkoi.
Ei kulunut pitkääkään aikaa kun entisen työnantajan nimi painui historiaan,
vaikka sanotaan, ”ei sota yhtä naista kaipaa”.
Vielä Tevännöllä asuessa naapurista löytyi nuori mies Veijo Oksanen josta
tuli Sirkka-Liisan kihlattu ja heidät vihittiin 1960.
He perustivat perheen Espoon Laajalahteen, Suotorpantielle, Matssonien
omakotitalon yläkertaan ja siellä syntyi Anu ja Timo. Erja syntyi myöhemmin
Helsingin puolella asuttaessa.
Isä Viljo kuoli 12.5.1970 pitkähkön sairastelun jälkeen.
Äiti asusteli leskenä Tevännöllä, Purolassa vuoteen 1992 saakka jolloin hän
muutti Vantaalle Sirkka-Liisan luokse asumaan. Sirkka-Liisa itsekin eli siinä
vaiheessa leskenä sillä Veijo kuoli 1986.
Uusi vävyn kokelas, Esko Kanerva, löytyi 1989. Esko muutti asumaan
virallisesti Rauskutielle keväällä 1997 ja yhdessä ”nuoripari” alkoi rakentaa
uutta omakotitaloa tontin toiseen reunaan.
Talon valmistuttua 1998 niin sieltä löytyi huone myös Ida-mammalle.
Melkein muuttotouhujen keskellä heidän suhteensa virallistettiin kun pappi
kysyi kummaltakin 25.7.1998 ”tahdotko?” ja molemmat vastasivat ”tahdon!”
Melkein sokeutuneena Ida-mamma eli loppuvuodet täydessä ylöspidossa
kunnes kuoli 2002 ja haudattiin Lopelle.


------------ V, tytär Aino Tellervo     --------------------------------------
             syntyi 14.6.1907 Vihdissä.
           ( Tämä osuus on Pekan kirjoittama 19.6.2005 tehdyn Olavin
           puhelin haastattelun pohjalta.)
Vuonna 1918, kun elettiin kapinavuotta ja kaikesta oli pulaa, joutui Ainokin 11
vuotiaana hakeutumaan pikkupiiaksi talollisille josta palkaksi sai jonkinlaisen
elannon ja asunnon.
 Kuusi vuotta myöhemmin hän muutti Karkkilaan Lahden tilalle piiaksi, silloin
oli 17 vuoden ikä juuri täyttynyt.
                                                                                  5


Lahdella oli viisi vuotta vanhempi poika Arvi ja nuorilla alkoi nuorten kujeet.
Siihen aikaan ei ollut vielä sähkövaloja joten illat olivat pitkiä ja pimeitä.
Nuoret olivat arkoja, niin kuin heidän poikansa Olavi totesi, joten he
hakeutuivat toistensa turvaan saman peiton alle.
Virallinen muutto Lopelta UL Pyhäjärvelle tapahtui 23.3.1925.
Karkkilassa 20.4.1902 syntynyt Arvi Anshelm Lahti ja Aino vihittiin avioon
12.4.1925.
Taas Olavia lainatakseni ”Siellä peiton alla tehtiin sitten kyllä muutakin kuin
pelättiin”
Seuraavana syksynä heille syntyi poika.
            Kirkonkirjoissa lukee:
            Olavi Anselmi Lahti s.1925 Pyhäjärvi UL.
Olavi eleli veljessarjan vanhimpana ja kuusitoista vuotiaana hän aloitti
työrupeamansa kuorma-auton apumiehenä.
Alta kaksikymppisenä kävi määräys lähteä rintamalle. Lähtöpäivä oli
13.10.1943 ja sillä reissulla kului Kaksi vuotta, kaksi kuukautta ja kolme
päivää.
Isä Arvi oli tehnyt kirvesmiehen töitä useilla rakennustyömailla ja 1947 kesällä
hän urakoi omiin nimiinsä Kahilan maatilan rakennukset, päärakennuksen ja
navettarakennuksen.
Sota oli päättynyt ja Olavi lähti isänsä mukaan navetta rakennukselle ja
päivän hän muistaa ihan tarkkaan, se oli 1.7 armonvuonna 1947.
Neljäkymmentäkolme vuotta myöhemmin, kun hän 65 vuotiaana jäi
eläkkeelle, niin viimeinenkin työ liittyi timpurin hommiin, silloin elettiin vuotta
1990 ja rakennuksena oli Timo Lahden omakotitalo.
Olavin lapsuuden aikaisiin leikkikavereihin kuului Haapalassa asunut Toini.
Timpurin taitojen kehittymisen myötä muuttuivat leikitkin aikuisten leikeiksi ja
sitä myötä heidät vihittiin 15.7.1950.
Olavi hoiteli timpurin töiden ohella monenlaisia luottamus tehtäviä pääosin
kunnallispolitiikassa mutta myös ammattiyhdistys rintamalla. Hän kuului
Karkkilan kauppalan / kaupungin valtuustoon 20 vuotta.
Olavi kertoi joutuneensa politiikkaan mukaan hiukan vahingossa. Hänet oli
pyydetty mukaan ehdokkaaksi tuomaan hajaääniä, mutta kävikin niin, että
ääniä tuli tasan yhtä monta kuin isä Arvikin sai ja arvonnassa isä hävisi
menettäen valtuustopaikkansa pojalleen.
Reilun viidenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen Toini nukkui pois 9.5.2003
ja Olavi elelee leskenä synnyinkotinsa naapurissa avioliiton ensimmäisinä
vuosina rakennetussa omakotitalossa.

Lahden tila siirtyi aikanaan Ainon ja Arvin hoitoon. Tilaan kuului kaikkiaan 21
hehtaaria josta peltoa oli 6 hehtaaria.
Navetassa heilui parhaimmillaan kuusi lypsävän lehmän häntää.
                                                                                     6


Alkuaikoina lehmiä ei ollut kuin pari ja niiden maito kului omassa käytössä
koska elettiin pitkälti omavaraistaloudessa eli kaikki syötävä ja tarvikkeet
saatiin omalta tilalta. Maidosta separoitiin kerma eroon jotta voitiin kirnuta
voita levitettäväksi itse leivotun leivän päälle.
Vaatetus hoitui kun kasvatettiin pellavat omalla pellolla, leikattiin syksyllä ja
vietiin läheisen järven rantaveteen likoamaan. Järven nimistössä säilyi
pitkään likolahti nimitys vaikka vanha perinne oli jo aikaa sitten kadonnut.
Parin viikon likoamisen jälkeen pellavat nostettiin riukujen päälle valumaan ja
puolikuivana ne tuotiin kotiin saunaan lopullisesti kuivumaan.
Kuivaneet pellavan korret loukutettiin pellavaloukulla joka mursi osittain
irronneen kuoriosan pieniksi päistäreiksi. Päistäreet irrotettiin lihtaamalla,
vetämällä korsia pitkäpiikkisen karkean kampamaisen, lihdan läpi.
Lopuksi kuitukimpuiksi muuttuneet korret häkilöitiin hienopiikkisimmillä
”kammoilla” niin, että niistä erosi lyhyemmät rohtimet ja tappurat ja jäljelle jäi
pisimmät, kauniskiiltoisimmat kehruukuntoiset pellavakuidut.
Näistä kuiduista Aino sitten syysiltoina kehräsi poljettavalla rukilla
pellavalankaa josta myöhemmin kangaspuissa kutoi niin lakana-, pyyheliina-
ja paitakangasta.
Samalla omatoimisuudella muuttui lehmien rinnalla kasvaneiden lampaiden
villat ”pässin pökkimiksi” villapaidoiksi, villahousuiksi ja sukiksi.
Arvi teurasti syksyisin keväällä kasvamaan otetun sian. Sika hyödynnettiin
täysin ruuaksi. Veri otettiin talteen ja siitä paistettiin veripalttua ja
verimakkaroita. Suolet tyhjennettiin, pestiin ja täytettiin makkaroiksi. Kinkut ja
muut lihat suolattiin koska silloin ei ollut kylmäsäilytystiloja. Sorkatkin
suolattiin ja niistä keitettiin laskiaisena hernesoppaa.
Ei siinä silloin tunnettu käsitettä ”vapaa-ajan ongelmat” kun pirtissä peuhasi
neljä vilkasta poikaa sekä navetassa kuusi lehmää, lampaita, sika ja kanoja.
Olavin muistin mukaan äiti Aino kyllä korotti helposti äänensä saadakseen
poikajoukon kuriin mutta muita kurituskonsteja hän ei käyttänyt.
Isä Arvilla oli remmin pätkä ovipielessä roikkumassa ja se kopastiin käteen
sanojen tehosteeksi. Isän kunnioitus sai pojat tottelemaan niin hyvin, ettei
Olavin muistikuvan mukaan hihnaa koskaan käytetty muuta kuin pelotteena.




          Seuraava poika syntyi 21.1.1928 ja kastettiin
          Leo Arvid Lahdeksi.
Leo kasvoi veljessarjan mukana ja oli sen verran nuorempi ettei joutunut
suoraan rintamalle mutta sota-ajan jälkeiset vaikeat olot hänkin ehti kokea.
Aviokumppanikseen hän löysi Sirkan ja heidät vihittiin 24.5.1947.
                                                                                    7


Leo hankki ensimmäiseksi kuorma-autokseen nokattoman Betfordin jolla
aloitti autoilija uransa. Tuo kuorma-autoilijan ura kesti koko hänen
työrupeamansa.
Leolle ja Sirkalle syntyi kaikkiaan viisi lasta joiden elämän vaiheita ei minulla
ole tiedossa vaikka olen sitä yrittänyt tiedustella.
Viralliset tiedot löytyvät sukutaulukosta.
Sirkka sairastui 63 vuotiaana ja Leo jäi leskeksi 1990.
Leo eleli leskenä reilut kymmenen vuotta ja kuoli itsekin 23.4.2000, 72
vuotiaana.

            Seuraava poika syntyi 13.3.1931 ja sai nimekseen
            Unto Valtteri Lahti.
Unto hakeutui myös auton rattiin niin innolla, että siitä muodostui myös
hänelle koko työrupeaman mittainen ammatti.
Aluksi hän kokeili kuorma-auton kuljettajana mutta suurimman aikaa kului
kuitenkin linja-auton kuljettamisessa lähiliikenteessä.
Kaksikymmentäviisi vuotiaana Unto rehvasi viisi vuotta nuoremman Kyllikin ja
heidät vihittiin 29.4.1956.
Sukutaulukko kertoo heille syntyneen kolme lasta.
Unto kuoli 18.9.1997 Karkkilassa 66 vuotiaana.

            Nuorin veljessarjan pojista syntyi 27.11.1934 ja kastettiin
            Antti Aimo Lahdeksi.
Myös Antti ryhtyi linja-auton kuljettajaksi ja teki sitä työtä koko työ ikänsä.
Vaimokseen Antti löysi Esterin ja heidät vihittiin 31.8.1957 ja heille syntyi
neljä lasta.
Antti kuoli toinen päivä helmikuuta 1994 Karkkilassa 59 vuoden ikäisenä.

Saatuaan kaikki pojat avioon ja kun luovuttiin jossain vaiheessa lehmistä niin
Ainon ja Arvin työtaakka helpotti huomattavasti.
Arvin aika kului kunnallispolitiikan tekemisessä. Hän toimi vuosikymmenet
Karkkilan kauppalan valtuuston puheenjohtajana ja ehti olla yli
viidessäkymmenessä lautakunnassa mukana.
 Ainollekin jäi ensi kerran elämässä omaa aikaa.
Voin kuvitella, että Aino tunsi aluksi olonsa tarpeettomaksi kun joka hetki ei
tarvinnut olla työn touhussa. Hän innostui liikkumaan muiden eläkeläisten
mukana kaikenlaisilla retkillä joille ei aikaisemmin ollut mahdollisuutta lähteä.
Eläkepäivät kuluivat leppoisasti kun ympärillä pyöri suuri määrä lastenlapsia.
Ainon kontrahti päättyi 28.4.1984 hänen nukkuessa täältä pois 77 vuotiaana.
Arvi jäi leskeksi ja luovutti kuusikymmentä luvun alussa talon hoidon Untolle
ja Kyllikille.
Arvi ehti elellä leskenä seitsemän vuotta kun kuoli 10.10.199,1 89 vuotiaana.
                                                                              8




__________VI, tytär Astrid Marjatta syntyi 29.7.1908. ___________

( Seuraava osa on Ullan kaunolla muistiin kirjaamaa ja Pekan koneelle
siirtämää.)
            Ullan tarina, eli miten minä liityn Stigell’in sukuun:
Äitini Astrid Marjatta syntyi 29.7.1908 Vihdissä Hulda Amanda ja Kustaa Adolf
Stigell’in perheeseen. 1914 perhe muutti Lopelle Ruotsinkylään (kamariherra
Hjalmar Linderin omistaman tilan hoitajaksi). Isä Kustaa Adolf kuoli 1918
Espanjan kuumeeseen. Kuollessaan hän oli vain 38 vuotias.
Äitini muisti isänsä leikkisänä miehenä joka joskus peuhasi lapsikatraan
kanssa pihamaalla.
Isän kuoleman jälkeen lapset saivat ottaa vastuulleen osan talon töistä.
Raskaat navettatyöt painuivat niin pysyvästi äitini mieleen, etten kuullut
hänen koskaan ihannoineen maalaiselämää.
Ilmeisesti vanhempi sisar Hilma muutti ensin Helsinkiin ja äitini Astrid
myöhemmin. Kirjoille Sörnäisten seurakuntaan hänet on merkitty 2.2.1931.
Hän oli työssä silittäjänä rouva Lindgvistin ompelimossa. Siellä oli muitakin
loppilaisia tyttöjä, ilmeisesti omistaja oli Lopelta lähtöisin.
Ensimmäinen asunto oli puutalossa joka sijaitsi nykyisen Hakaniemen
Ympyrätalon kohdalla.
Viljo-veli muutti samaan aikaan Helsinkiin ja työskenteli putkimiehenä
Onnisella. Mäntsälästä oli tullut samalle työnantajalle Martti Tapio Salovaara
(s.3.1.1910 – k.5.6.1981).
Ilmeisesti Viljo ja Martti olivat asuinkavereita ja sitä kautta äitini ja isäni
tutustuivat. Heidät vihittiin 29.11.1939 elikkä tavisodan syttymisen
aattopäivänä. Vihkiminen tapahtui Kallion kirkossa ja vain todistajana olevat
ystävät olivat läsnä. Asunto oli Helsinginkatu 12:ssa.
Talvisodan jälkeen haluttiin varmaan uskoa rauhan pysyvyyteen kun
uskaltauduttiin perheen perustamiseen. Minä Ulla Kaarina synnyin 1941.
Ollessani kuukauden ikäinen alkoi uusi sota. Isä lähti sotaan ja äiti minun
kanssani Lopelle sotaa pakoon. Osan sota ajasta olin Hulda-mummon
hoidossa ja äiti Helsingissä.
Sodan loputtua oli aika järjestellä perheen elämää. Koska Helsingin asunto oli
annettu pois ja asuntopula oli kova, jäimme Lopelle. Asuimme Hunsalassa ja
myöhemmin äidin Anni-sisaren naapuritalossa. Isä kävi metsätöissä ja
uitoissa ja äiti taloissa työssä.
Heinäkuussa 1947 muutimme Espooseen Leppävaaraan.
Historiallinen Albergan kartano oli Helsingin kaupungin omistuksessa ja sinne
oli tehty asuntoja evakoille ja muille asunnottomille.
                                                                                9


Kartanossa asui Helsingin metsänhoitaja Erkkilä. Hänen perheellään oli iso
asunto toisen siiven alakerrassa. . Toisessa siivessä asui metsäteknikko
Töyry ja hänen tyttärestään Ainosta tuli paras ystäväni kymmeneksi vuodeksi.
Isäni oli autonkuljettajana Helsingin metsäosastolla.
Pian muuton jälkeen, 1947 syntyi veljeni Olavi Tapio.
Kartano oli ihanteellinen asuinpaikka lapsille. Siellä oli upea puisto, jossa
kasvoi isoja tammia ja hopeapajuja jotka olivat hyviä kiipeilypuita.
Talo ja varsinkin kellari oli jännittävä vaikka kummitukset osoittautuivat olevan
lepakoita.
Kartanon alueella oli paljon lapsia leikkikavereiksi mutta ujona, yksin
eläneenä lapsena kesti jonkun aikaa ennen kuin tutustuin, silti muistan ajan
mukavana. Syksyllä 1948 aloitin kansakoulun Leppävaarassa. Koulumatka oli
noin kilometri Leppävaaran aseman ja Turuntien kautta. Turuntiellä kulki
hienoja dollarihymyjä. Kansakoulua kävin neljä vuotta.
Keväällä 1952 menin pyrkimään oppikouluun ystäväni Ainon kanssa. Hänen
sisarensa Liisa ja Onerva kävivät Helsingin Kaksoistyttökoulua
Hallituskadulla. Pääsin kouluun ja kuusivuotinen urakkani alkoi.
Koulumenestys ei ollut loistava, mutta sitkeästi vein urakan läpi. Keväällä
1958 olin valmis luopumaan opiskelusta ja lukio sai jäädä.
Vuonna 1949? saivat vanhempani rintamamiestontin Mäkkylästä ja sinne
alettiin rakentaa taloa. Seutu oli asumatonta ja tietöntä mutta vähitellen sinne
alkoi nousta taloja. En muista rakentamisvaiheesta paljoakaan, mutta
rankkaa hommaa sen on täytynyt olla vanhemmilleni. Kaikesta oli pulaa,
rahasta ja tarvikkeista.
Talo oli vielä aivan keskeneräinen kun muutimme marraskuussa 1952. Ei
ollut sähköjä ja vain keittiö ja kamari olivat asuin kunnossa. Jossain
vaiheessa meillä asui 7 henkeä niissä tiloissa. Äidin veljen, Maurin pojat,
Vaito ja Aulis olivat tulleet meille jo Albergan kartanoon ja armeijan jälkeen
asuivat vakinaisesti meillä kunnes rakensivat omat talot ja perustivat perheet.
Äidin veli Viljo asui myös ajoittain meillä ja kävi työssä Helsingissä.
Minulle muutto oli ikävä asia, ystävät ja tutut seudut jäivät. Koko elämä
muuttui, koti ja koulu.
Vaito ja Aulis kehittyivät taitaviksi kirvesmiehiksi ja useampi naapuriston talo
nousi harjakorkeuteen heidän tekemänään.
Vähitellen olot paranivat kun taloon saatiin sähköt, vedet, lämmitys ja
ympäristökin kohentui.
Naapuristoon muutti perheitä ja uusiin ystäviin tutustuttiin.
Keskikoulun tultua käytyä piti alkaa ajatella jatkoa. Mitään erikoisia
suunnitelmia minulla ei ollut joten aivan sattuman kautta ajauduin alalle, josta
tuli työni.
Pyrin 1959 Helsingin Lastenlinnan lastenhoitaja kurssille ja pääsin sisään.
Kurssi kesti vuoden ja silloin Lastenlinnan ylilääkärinä toimi vielä Arvo Ylppö.
Kurssin jälkeen työtilanne oli huono, mutta vuoden 1963 alussa pääsin
                                                                                 10


Helsingin Lastenklinikalle ensin sijaiseksi ja sitten vakinaisena työskentelin
kunnes 1.9.1999 pääsin eläkkeelle. Työ oli mielenkiintoista ja monipuolista
vaikka välillä raskasta eikä mitään suurta urakehitystä ollutkaan.
Vasta 90-luku toi säästöt leikkauksineen ja sen myötä työ tuntui muuttuvan
niin, että olin valmis jäämään tyytyväisenä eläkkeelle kun se aika koitti.

Työn rinnalla oli myös yksityiselämä ja se on sujunut suunnilleen näin:
Tapasin 10.3.1962 Leppävaaran Kansantalolla tansseissa Matti Pertti
Tuomisen s.1934. Kihloihin mentiin 16.6.1962 ja naimisiin 11.4.1963.
Tuomo Matti syntyi 1963 Teppo Tapio 1967.
Ensin asuttiin Mäkkylän yläkerrassa.
Karakallioon muutimme 1.12.1969 sinne juuri valmistuneen kerrostalon
kaksioon. Myöhemmin muutettiin lähistöllä olevaan isompaan asuntoon.
Isä Martti kuoli 5.6.1981 ja äiti jäi yksin Mäkkylään. Saman vuoden syksyllä
muutimme hänen seurakseen ja yhdessä asuimme 15.2.1986 asti jolloin äiti
Astrid kuoli.
Tällä hetkellä tilanne on sellainen, että minä ja Matti elelemme melko
tyytyväisinä ja terveinä eläkeläisinä täällä Lintulaakson Reserviläisentiellä.
Myös pojat asuvat Espoossa. Tuomo vaimonsa Virvan, tytär Emman s.2000
ja poika Matiaksen s.2003 kanssa Pohjois-Espoossa Kalajärvellä.
Teppo, Anne ja tytär Xenia s.2004 asuvat Ketunkorvessa Lepsämäjoentiellä.
Lastenlasten kehittymisen ja elämän seuraaminen on elämän suuria iloja.
Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut melko tasaisesti vaikka nousuja ja laskuja
on ollut.
Tuntuu, että voin olla tyytyväinen ja tulevaisuuskin näyttää tuovan uusia
kokemuksia kuten tämän ”sukututkimuksen”.



_________VII, poika Mauri Villehart syntyi 10.3.1910._____________
Lopella asuttaessa hän tutustui naapurikylän tyttöön Helmi Augusta Järveen
joka oli syntynyt 19.9.1905 Lopella. Heidät vihittiin 15.12.1929. Heille syntyi
kuusi poikaa.
           Vaito Villehartti Stigell s.5.9.1929 Lopella
           Aimo Aulis Stigell s.20.7.1930 Lopella
           Vilho Veikko Valdemar Stigell s.17.1.1933 Lopella
           Pertti Mikaeli Stigell s.24.8.1934 Lopella
           Tauno Armas Antero Stigell s.1938 Lopella
           Veijo Atte Olavi Stigell s.1946 Lopella

Helmi kuoli 12.6.1980, 75 vuoden ikäisenä
Mauri eli leskenä lähes kymmenen vuotta ja kuoli 80 vuotiaana 1990.
                                                                                11


           Irma, Aimon leski, Stigell’in muistelmia:
           ( Irman tekstistä Pekan mukailemaa. )

Aimo Aulis Stigell’in perheen tarina Irman muistamana.
Vaito ja Aulis olivat tulleet Lopelta töihin pääkaupunkiseudulle.
He pääsivät asumaan Astrid tädin tai kuten käytännössä sanottiin Asta ja
Martti Salovaaran luokse Leppävaaraan Albergan kartanoon. Asta ja Martti
asuivat kartanon vuokralaistalon yläkerrassa Helsingin kaupungin
vuokralaisina. Kartanossa oli erittäin paljon vuokralaisia ja tilat olivat ahtaita
mutta ei se pahemmin häirinnyt ketään. Sodan jälkeen ihmisillä oli yleisesti
pienet asunnot ja jos jollakin oli isompi niin kyllä vuokralautakunta työsi lisää
väkeä sellaiseen asuntoon. Silloisissa oloissa joutui koetukselle vanha
sanonta, ”kyllä sopu sijaa antaa” ja kyllähän se useimmiten toimikin.
Myöhemmin Asta-täti ja Martti ostivat rintamamiestontin Leppävaarasta
Reserviläisentieltä.
Tontille alettiin rakentaa omakotitaloa ”hartiapankki” menetelmällä. Arkipäivät
käytiin rahatöissä, illat ja viikonloput paiskittiin töitä tontilla.
Aimo ja Vaito olivat timpureita ja kävivät isommilla rakennuksilla päivät töissä.
Martti oli Helsingin kaupungin autokuskina mutta oli opetellut jossain
vaiheessa putkimiehen taidot.
Timpuripari nosti talon nopeasti harjakorkeuteen Martin toimiessa hanttina.
Siinä vaiheessa kun talossa oli vesikatto päällä, pääsi Marttikin
ammattihommiin kun alkoi asentaa vesi ja viemäriputkistoja.
Keittiön ja yhden kammarin valmistuttua, muutti koko porukka sinne
asumaan, vaikkeivät edes sähköt ollut vielä asennettu.
Salovaaran neljän hengen lisäksi talossa asui Aimo, Vaito ja Viljo-setä.
Naapuritonteilla oli samanlaiset rakentamisen vaiheet ja timpureista oli kova
pula. Aimo ja Vaito nostivat alueelle monta taloa ainakin vesikatto
vaiheeseen. Nuoret miehet olivat reippaita ja jaksoivat puurtaa yömyöhään
töitä.
He olivat oppineet jo lapsena kotonaan tarttumaan miesten töihin. Lopella oli
isän mukana käyty metsätöissä ja rakennuksilla sekä perheen pienviljelystilan
kaikenlaisissa töissä.
Mauri ja Helmi olivat aikanaan perustaneet tilan Härkätien varteen ja sinne
alkoi syntyä veljessarjaa kuin Jukolaan.
Ensimmäisenä syntyi Vaito 1929 ja seuraavana vuonna Aimo.
Vilho syntyi – 33 ja Pertti – 34 mutta seuraavaksi syntynyt Jukka eli vain neljä
viikkoa. Tauno ehti syntyä vielä ennen sota-aikaa vuonna – 38. Sodan
jälkeen 1946 syntyi sitten vielä Veijo.
Kyllä siinä töitä riitti kaikille.
Helmi hoiti talon huushollin ja karjan hoidon. Hän ei pelännyt tarttua työhön
kuin työhön. Siinä sai toisenkin vesiämpärillisen vintata syvästä kaivosta ja
                                                                                    12


kantaa navetalle, saunalle ja sisälle ennen kuin karja, pyykki ja talous tulivat
hoidettua.
En kyllä kadehdi pienviljelijän elämää.
Kaiken päivittäisen työn lisäksi silloin kudottiin kotona esimerkiksi lakanat,
pyyhkeet ja matot. Siinä työtä riitti aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Kyllä ne Mauri ja Helmi elivät työtäyteisen pitkän elämän.
Mauri joutui aikanaan myös lähtemään sotarintamalle jossa haavoittui
saadessaan kranaatin sirpaleita päähänsä. Sirpaleita poistettiin useaan
kertaan Helsingin korvaklinikalla. Haavoittumisesta jäi loppuelämäksi
päänsärky ja muitakin vaivoja.
Sodan jälkeen isä-Mauri sai ostaa rintamamiehenä lisämaata Korvesta jossa
oli hiukan metsää ja sinne raivattiin lisää peltoa. Lisämaata vuokrattiin myös
Finlayson yhtiöltä Kynnysniemestä 50 vuoden vuokrasopimuksella.
Muisti palaa vielä siihen Vaiton ja Aimon Asta tädillä asumiseen. Asta oli
kuullut, että Leppävaaran kartanon herra Herlin myy tontteja silloiselta
Pyytieltä, nykyiseltä Rautiaisentieltä. Hän alkoi viisaasti patistella poikia
ostamaan tontti, etteivät rahat kulu ihan hummaamiseen.
Niinpä pojat löivät rahat yhteen ja ostivat oman tontin.
Mauri hommasi Lopelta halvemmalla puutavaraa pystyhankintana. Pojat
kävivät viikonvaihteissa kaatamassa tukit ja sitten ne sahattiin naapurin
sirkkelisahalla laudoiksi, patikoiksi ja kaikenlaisiksi koolingeiksi.
Velipoika Vilho toi puutavaran rakennuspaikalle Hakalan Tykon KATZ
merkkisellä venäläisellä kuorma-autolla.
Siitä alkoi Vaiton ja Aimon talo nousta. Isä Mauri tuli poikia auttamaan.
Kaiken muun työn ohessa hän kokkasi porukalle ruuat.
Nyt pääsi myös Salovaaran Martti maksamaan takaisin työvelkoja kun teki
taloon putkityöt keskuslämmitystä myöden ja auttoi kaikenlaisissa muissakin
töissä.
Alakerran valmistuttua asuttavaan kuntoon muutti sinne poikien lisäksi
Hakalan Tyko, Suorannan Martti ja velipoika Vilho.
Hakala ajeli itse linja-autoa ja piti Vilhoa kuorma-autonsa kuskina.
Kyllä siinäkin talossa alkoi olla ahdasta kun sitä porukkaa kertyi.
Mies sakissa asuivat, hiukan sellaiseen kolhoosin malliin mutta oli se tosi
hienoa kun nuoret miehet saivat itselleen tontin ja oman talon.
Sitten astui Irmakin kuvaan.
Olin tullut Helsinkiin Ilomantsista 9 vuotiaana. Muuttomatkalla poikkesimme
mummoni, Sofia Tossavainen, kanssa Mikkelissä Alli tädilläni. Tädin mies,
Arvo, oli Hankkijan putkimies, paljon matkatöissä ja siten maailmaa nähnyt.
Arvo varoitti minua siitä, että ellen saa karsittua tuota karjalanmurretta pois
niin ne kiusaavat sinua siellä. Lisäksi hän tokaisi että, ota niiltä Helsinkiläisiltä
luulot pois. Nuo ohjeet muistin kun oli vaikeaa, sisulla kyllä pärjäsin. Kouluni
kävin Helsingissä joten tunnen itseni helsinkiläiseksi.
                                                                               13


Tapasin Aimon ensi kerran Taimi tätini talotyömaalla Leppävaarassa. Tontilta
kaadetut puut oli ajettu Kirkkalantielle jossa oli kenttäsirkkeli. Tuttavien
suosittelemasta timpuriparista Aimo tuli sahurin apulaiseksi eli peräsahuriksi.
Miehistä oli kova pula joten jouduin valmiin tavaran vastaanottajaksi eli
kantamaan sahatut laudat kasaan. Sahaus sujui hyvin ja jälkeenpäin
kuvittelin Aimon nähneen minussa reippaan likan joka uskalsi tarttua työhön
kuin työhön. Itse katselin Aimoa työmiehenä muiden joukossa, viisi vuotta
vanhempikin, ihan ikäloppu.
Tätini rakennuksen edistyessä jouduin useasti toimittamaan asioita ja
hakemaan Aimoa töihin kun oli taas saatu joitakin tarvikkeita hankittua. Vaiton
ja Aimon talolla käydessäni veljekset kiusasivat minua punahilkaksi kun
suosin paljon punaisia vaatteita.
Talon valmistuttua muutin minäkin sinne asumaan. Tätini oli sotaleski ja tytär
Seijan yksinhuoltaja joten asuimme taloa kolmen naisen voimin.
Rakentamisen vauhti oli hirmuinen ja asunnoista kova pula. Veljesten
taloonkin muutti tilapäisesti asumaan Helanderin perhe joille alettiin rakentaa
taloa naapuritontille.
Pojat aloittivat sen talon teon kuten niin monen muunkin talon. Illat ja pyhät
kuluivat ja talo toisensa jälkeen valmistui.
Aimo oli tosi ripeä toimissaan ja ihmiset sanoivat, että se on kuin orava kun
se kiipeää seinälle. En ole nähnyt ketään niin ripeitä työmiehiä kuin veljekset
oli.
Helanderit alkoivat puhemiehiksi ja yllyttivät Aimoa, että ota siitä vaimo
itsellesi kun on ahkera työihminen.
Kyllähän minä olin yrittänyt opetella tekemään vaikka mitä, mottoni oli, ”Jos
ihminen sen on keksinyt niin ihminen osaa sen myös tehdä”.
Tuossa vaiheessa olin valokuvaamon laboratoriossa töissä ja töihini kuului
myös passi- ja muotokuvien ottaminen. Olin lapsesta asti ollut tekemisissä
kuvien ja valokuvauksen kanssa.
Aimo alkoi ihan tosimielessä kiinnostua minusta ja kesällä 1956 hän kosi.
Vastasin myöntävästi ja joulukuussa meidät vihittiin. Minusta tuli Pyytien
asukas kun muutimme Vaiton ja Aimon yhteisen talon yläkertaan. Aimo laittoi
meille keittiön ja huoneen kuntoon sekä teki niihin sängyn ja keittiökalusteet.
Oli tosi hienoa ja mukavaa kun oli oma koti.
Vaikka asuminen niissä oloissa tuntuikin ihan mukavalta, säästimme
pikkuhiljaa tavoitteena saada oma tontti. Aimo kävi punaisenristin Helsingin
sairaalan laajennustyömaalla ja siellä työkaveri kertoi, että heillä päin
myydään tontteja, hän asui Tonttumäessä Tapiolan naapurissa. Seuraavana
päivänä soitin myyjälle joka kertoi, että tontteja oli jo myyty paljon mutta sain
varattua meille yhden. Kauppahinnan selvittyä, totesimme, etteivät lähes
neljän vuoden säästöt riittäneetkään.
Kysyin valokuvaamon johtajalta lainaa vähäksi aikaa jotta tonttikauppa ei
raukeaisi. Johtaja neuvotteli vaimonsa kanssa ja seuraavana päivänä he
                                                                                 14


ilmoittivat, että kyllä noin ahkeralle työntekijälle pitää laina järjestää ja
takuuksi riitti minun töissä oleminen. Se oli mahtavaa kun pääsimme oman
tontin ostoon.
Vaiton naama venähti kun kerroimme tonttikaupasta, leikkisästi hän totesi
luulleensa meidän asuvan yläkerrassa loppu ikämme.
Hän otti lainaa ja maksoi Aimon osuuden yhteisestä talosta ja niin mekin
saimme rakentamiseen tarvittavaa pääomaa.
Aimo aloitti oman talon tekemisen saunasiivellä. Siinä oli kuisti josta tuli
alkuaikojen pikkukeittiö, sauna ja yksi huone.
Niihin tiloihin muuttaessamme tuntui tosi tilavalta ja mukavalta kun nyt oltiin
varsinaisesti oman katon alla.
Vaito oli hyvillään kun sai koko talon haltuunsa, sillä hänkin oli mennyt
naimisiin Sirkkansa kanssa ja heillä oli Jarmo poika. Se oli hyvä ratkaisu kun
kaikki oli omillaan.
Siinä me Aimon kanssa asuttiin pikkukodissa ja Pauli poika syntyi kesällä
1960. Poika oli tosi tärkeä Aimolle.
Talon laajennus valmistui huone kerrallaan niin, että lopulta pääsimme
muuttamaan isommalle puolelle asumaan.
Aimo ja Anoppini Helmi oli sitä mieltä, että lasta ei pidä viedä hoitoon
vieraalle ja niin olin kymmenen vuotta Paulin kanssa kotona vaikka rahan
kanssa olikin välillä tiukkaa.
Vähitellen alkoivat rahahuolet helpottaa kun rakennustyömaita riitti niin paljon
kuin jaksoi tehdä ja kyllähän nuorena jaksoi.
Aimo toimi nokkamiehenä omassa kirvesmiesporukassa ja siinä nousi
monenlaista rakennusta. Porukassa oli kymmenkunta miestä mutta
parhaimmillaan jopa kolmekymmentä. Siinä tehtiin asuntopuolella rivitaloista
kerrostaloihin. Wärtsilän telakalle tehtiin rakennuksia, sieltähän jättiristeilijät
valmistuvat Karibianmerille seilailemaan. Lauttasaaren nousi ostokeskus ja
Hyvinkäälle villatehdas. Kantvikin sokeritehtaalle rakentui useita rakennuksia
ja samoin Sjölviikiin öljyjalostamon rakennuksia. Mukana oltiin myös stadionin
remontissa, eduskuntatalon laajennuksella ja Ericsonin tehtailla
Kirkkonummella.
Se oli Aimolle kovaa aikaa kun illat laski ja tutki piirustuksia jotta seuraavana
päivänä olivat porukalle hommat valmiina. Aikataulut olivat tiukkoja ja
urakkatöissä oli tärkeää, että työ sujui katkoitta.
Työmaalle piti aina lähteä, satoi tai paistoi, ei siinä tunnettu pakkas- eikä
hellerajoja.
Aimon sydän alkoi reistailla ja hänen viimeiseksi työmaakseen ennen
eläkkeelle jäämistä jäi oopperatalo.
Aimon ja porukan maine on säilynyt aina näihin päiviin saakka. Juttelin juuri
naapurin kanssa jolle Aimo aikoinaan rakensi talon uima-altaalla. Ei ole 50
vuoteen tarvinnut mitään korjata, mutta meillähän olikin maailman paras
rakennusmies, hän totesi.
                                                                             15


Joskus on Paulin kanssa pohdittu, että pitäisi käydä kuvaamassa kaikki isän
tekemät rakennukset.
Aimo oli työnsä ohessa myös hyvä isä, mukava ja hyvä elämäntoveri.
Saimme elää yhdessä melkein 50 vuotta kun Aimo kuoli 20.1.2003 Jorvin
sairaalassa. Hän meni vain sappileikkaukseen mutta avauksessa löytyi syöpä
joka oli levinnyt haimaan, pernaan ja muihinkin elimiin eikä ollut enää mitään
tehtävissä.
Kaipaus ja suru eivät tahdo väistyä. Melkein päivittäin käyn hautausmaalla ja
elän muistoissani uudelleen niitä ulkomaan matkoja joita yhdessä teimme
useita. Hän oli saanut nimikseen Aimo Aulis jotka molemmat kuvaavat
hyvyyttä ihmisessä. Tutut ja työtoverit ovat nyt kertoneet hänen auttaneen
kaikkia niin pienissä kuin suuremmissakin asioissa. Kaikki ihmiset olivat
hänelle arvokkaita, vaikkei hän niistä asioista koskaan numeroa tehnytkään.
Täytyy olla niin, että kyseiset luonteenpiirteet periytyvät suvusta jopa
kaukaakin. Aimon vanhemmat, Mauri ja Helmi olivat suurenmoisia ihmisiä. He
ottivat minutkin vastaan kuin olisin ollut oma tytär ja meille muodostui
lämpimät välit. Opin heidän luonaan tuntemaan sitä pienviljelijän elämää.
Vaikka selkä kipeytyi, niin mieli oli hyvä kun oli saatu perunat kuoppaan ja
viljat laariin. Sieltä ne löysivät, ne maankuulut, Lopen hiekkamaan perunat
meidänkin perheen ruokapöytään. Helmi hoiteli lehmiä niin, että maitotilit
toivat hyvän avun perheen elämiseen ja hän pääsi aikanaan sen päälle
yrittäjäeläkkeelle. Joskus eläkepäivillään hän ihmetteli, että on se kummaa
kun saa rahaa vaikkei tee mitään.
Muisteluni palaavat tänne kotipiiriin kun mieleeni tulee aika jolloin kävin
iltaisin työväenopiston kursseja ja miehet Aimo ja Pauli saivat yhteistä aikaa.
Paulin vartuttua ja koulunkäynnin edistyessä niin sen hetkinen elämän tilanne
mahdollisti sen, että ei ollut taloudellisia esteitä jatkaa pidemmällekin. Aimo
totesi, ettei ole kattoa opiskelussa, vaan jatka miten pitkälle haluat.
Pauli valmistui Otaniemestä diplomi insinööriksi lentokone ja avaruus alalta.
Hänen työuransa alkoi Finnairilla ja silloin pääsin nauttimaan työsuhde-
edusta minäkin kun Pauli lennätti useaan kohteeseen eri puolille Eurooppaa.
Kyllä se tuntui ylelliseltä kun pääsi katsomaan maailmaa. Otaniemestä löytyi
seuraavakin Paulin työpaikka ja silloin hän pääsi matkustelemaan paljon
ympäri maailmaa ollen pari vuotta yhtäjaksoisesti Amerikassa.
Tämän hetkinenkin työ edellyttää matkustamista nyt pääosin Pariisi Bryssel
akselilla.
Aimo aina toivoi, ettei pojalla olisi samanlaista raatajan ammattia kuin
itsellään oli ollut, mutta kyllä se tuo matkustaminenkin työstä käy.
Nyt eläkkeellä ollessa ja leskenä elellessä muistot palaavat mieleen joka
käänteessä kun touhuan näitä omakotitalon ja tontin askareita. Pihapiirissä
riittää töitä kesät talvet mutta niinhän se on, että työ pitää ihmisen elämässä
kiinni.
                                                                                 16


Aimon muistonkin takia yritän voimieni mukaan pitää kaiken kunnossa ja
mielessäni kuvittelen hänen katselevan pilven reunalta, että siellä se Irma
puuhailee.
Kun miettii sitä entisten sukupolvien elämää, niin täytyy kunnioittaa heitä ja
heidän työtään sillä ei tavaran paljous eikä isotkaan rahat tee yksin ihmistä
onnelliseksi. Onhan se toki helpompaa itkeä Cadillakin takapenkillä kuin
Ladan.

Tässä edellä olevan jutun saatekirjeistä koostamaani Irman juttua:
Vaito ja Sirkka avioitui 1958 ja heille syntyi kaksi poikaa Jarmo ja Harri. Pojat
olivat Vaitolle tärkeitä ja niin olivat myös Jarmon pojat ukille kaikki kaikessa.
Lopen Korpimaalle rakennetun kesäasunnon lisäksi hän rakensi mökin myös
Haukivuoreen kauniin ison järven rannalle.
Sieltä Lopen Korpimaalta sai mökkitontin neljä muutakin veljestä ja Veijolle jäi
kotipaikka asuttavakseen.
Jarmo jäi vakinaisen jälkeen armeijan leipiin ja yleni ripeästi mutta opiskeli
siinä sivussa insinööriksi.
Harri toimii autoalalla.
Vaito oli yliahkera työntekijä koko ikänsä ja se tuli hänen kohtalokseen
kesällä 1990.
Olimme kaikki siellä Lopella Vaiton tontilla ulkorakennuksen perustan
valutalkoissa kun hän sai sydänkohtauksen mutta ei suostunut lähtemään
sairaalaan vaan otti nitroja ja lepäsi hiukan.
Se oli viimeinen kerta kun tapasin Vaiton. Seuraavana päivänä hän lähti
ajamaan sinne Haukivuoren mökille ja me lähdimme Ruotsin risteilylle Aimon
syntymäpäiviä viettämään.
Palattuamme kuulimme miten Vaito oli siellä mökillä mennyt hakemaan
sepeliä hiekkakuopalta ja sitä kantaessaan saanut sen viimeisen kohtauksen.
Toiset mökillä olleet olivat luulleet hänen poikenneen naapuriin ja lähtivät
etsimään vasta usean tunnin jälkeen. Vaitolta olivat kiireet ohitse.
Harri asuu nyt heidän kotitalossaan ja lomailee siellä Lopen mökillä. Jarmon
käytössä on se Haukivuoden mökki siellä Mikkelin lähellä.
Tähän loppuun vielä Irman mietelause:
”Muistot ovat salainen puutarha josta kukaan ei voi ajaa meitä pois”
Kun Irma näitä kirjoitteli, elettiin syksyä 2005, kiitos siitä hänelle. Pekka

                      _________________

Lainaan tähän väliin sanatarkasti otteen 1973 ilmestyneen ”SUOMEN
MAATALOUDEN JÄRJESTÖVÄKEÄ” teoksen Haapamäkeä koskevan osan:
          STIGELL, MAURI VILLEHART s 3. 10. 10 kuuluu pv-os:oon. Pso
Helmi Augusta o.s. Järvi s 19. 9. 05 kuuluu pv-os:oon. Lapset: Vaito Villehart
s 29, Aimo Aulis s 30, Vilho Veikko Valdemar s 32, Pertti Mikael s 34, Tauno
                                                                                17


Armas Antero s 38 ja Veijo Atte Olavi s 46. Isäntäväki om. vsta 36
Haapamäki RN:o 10/10 nimisen tilan Vojakkalan kylässä. Tilan p-alasta 4,5
ha on vilj. 3,3 ha. Tilaan kuuluu osuus jakamattomaan kalaveteen. Nyk.
isännän aikana on raivattu uutta peltoa 2 ha. Lisäksi isäntäväki viljelee
muualta vuokrattua 3 ha:n viljelyalaa. __ V. 1949 on rakennettu päärak. Tiilillä
vuorattu karjar. on valmist. v. 1955. Muita tal.rak. on kalustosuoja-, autotalli-,
ja puusuojarak. sauna ja kellarit. __ Koneist. on traktori työkoneineen. __
Haapamäessä viljellään kauraa, perunaa ja heinää. Tuot. painop. on
perunan- ja viljanviljelyssä. Karjattomaan talouteen on siirrytty v. 1969. Muita
kotieläimiä on ollut hevonen.


____________VIII, poika Kustaa Jalmari syntyi 20.4.1911.______

Kolme vuotiaana hän muutti perheen mukana Lopelle, Hunsalan
Ruotsinkylään kuten kirjat kertovat.
Nuorukaisena hän hoiteli pienen maapaikan töitä toisten lasten kanssa sillä
isä Kustaa oli kuollut hänen ollessaan seitsemän vuotias. Metsätyöt oli myös
aloitettava velipoikien mukana käytännössä lapsena jotta saatiin lisätienestiä
sisarusparven tarpeisiin.
Sotilaspassista vakoilin hänen astuneen armeijan vakinaiseen palvellukseen
22.3.1932 Kustaa nimellä, vaikka käyttö nimi oli Jalmari ja vannoneen valan
16.5.1932. Täysin palvelleena Kk-miehenä hän pääsi siviiliin 21.3.1933.
Passi kertoi myös hänen olleen sekatyömies, kansakoulun käynyt, 178 sm
pitkä, 75 kg painava, sinisilmäinen ja saappaan numeron olleen 45.
Armeijan jälkeen hän elätti itsensä pääosin metsätöillä.
Salonkylän Kylmänojalla eleli tytär Aili Alina Zetterman joka oli syntynyt
14.1.1915.
Jalmarin ja Ailin tiet yhtyivät jossakin vaiheessa ennen talvisodan
puhkeamista niin että meikäläinen Pekka Jalmari laitettiin alulle juuri
rintamalle lähdön aattona.
Isä Jalmari pääsi ilmeisesti vihkilomalle 15.1.1940 jolloin heidät vihittiin.
Rintamalle palattuaan isä joutui mukaan perääntymisvaiheeseen jossa hän
haavoittui Viipurin itäpuolella 9.3.1940 ja kuoli seuraavana päivänä.
Äitini ehti elää sotaleskenä puolitoista kuukautta kun 1940 syntyi uusi suvun
jatkaja Pekka Jalmari Stigell.
Muistaakseni äiti kertoi meidän asuneen alkuvaiheessa Hulda-mummun
luona Ruotsinkylässä mutta varsinaiset ensimmäiset muistikuvat joita itselläni
on ajoittuvat Kylmänojalle.
Asuimme äidin kanssa silloisen päärakennuksen porstuakamarissa johon
sopi sänky, piironki ja uuni. Rakennukseen kuului myös isohko tupa ja
peräkammari. Kotona asuivat siinä vaiheessa vielä äidin veljet enoni Antti,
Jaakko, Aimo ja Jalo sekä tätini Alli.
                                                                                18


Äidinäiti, joka myös oli Hulda, oli minulle aina isoäiti koska minulla oli omakin
äiti.
Äidin Väinö-isästä sitä vastoi tuli minulle isän korvike koska kasvoin
sisarusparven jatkeena ja jatkuvasti kuulin häntä kutsuttavan isäksi. Kutsuin
Väinöä, pappaani, isäksi siitä lähtien kun aloin puhua aina siihen asti kun hän
kuusikymmentä luvun alussa kuoli.
Tarkemmin muistellen porstuakamariin sopi myös seinään kiinnitetty tukeva
hylly johon oli pultattu kiinni käsitoiminen kutomakone. Äiti oli hankkinut sen
Neoviukselta Helsingistä, siellä hän oli käynyt myös kuukauden
kutomakurssin. Parinkymmenen kilometrin säteellä asuvat paikkakuntalaiset
toivat lankansa kudottavaksi villapaidoiksi ja -housuiksi.
Muistikuvani tuolta ajalta ovat hatarat, mutta sellainen kuva on jäänyt, että
kun illalla nukahdin äiti istui kutomassa ja kun joskus yöllä heräsin, kutominen
vain jatkui.
Helsingin pommitus on yksi mieleen painunut asia. Porstuakammarin ikkuna
antoi suoraan etelään, eli kohti pääkaupunkia. Talvella 1944 kun vihulainen
pommitti täydellä arsenaalilla kaupunkia ja se muodosti varsinaisen
valonäytelmän pienen pojan katseltavaksi. Muistan usein istuneeni ikkunan
äärellä ja ihmetelleeni tapahtumia joista muodostui noin kaunis valonäytelmä.
Ei sitä pieni ihminen silloin tajunnut, että joskus kauempaa katsottu kaunis
saattaa olla toisten hengelle hupaa.
Muuten elämä pyöri pienehkön karjatilan rytmillä ja hiukan vartuttuani pääsin
moneen mukaan.
Syksyllä 1947 aloitin koulun käynnin Salon kansakoululla Kaartjärven (silloin
yleisemmin Salon järvi) rannalla.
Kylmänojalta oli koululle teitä pitkin noin 6 km, mutta kun oikaisimme
metsäpolkuja pitkin, selvisimme 4 km:llä. Naapureista kulki isompia lapsia
samassa koulussa ja heidän hoivassa matka taittui. Reilun kolmen kilometrin
kävelyn jälkeen tulimme Salon järven Räyskälän puoleiselle rannalle jossa
koulun ruuhet odottivat, Muistikuvani mukaan samaan isohkoon ruuheen
saattoi asettua jopa kymmenkunta lasta, nuorimmat seitsemän ja vanhimmat
neljätoista. Pari isokokoisinta poikaa asettui airoihin ja keulaan istui opettajan
nimeämä ruuhen vanhin jota kaikki tottelivat kiltisti. Parinsadan metrisen
salmen ylitys kesti kymmenkunta minuuttia ja sitten olimme koulun rannassa
jossa muuten nykyään sijaitsee hotelli Laakasalon rantasaunan laituri.
Vain yhden lukukauden ehdin käydä kansakoulua ylläkuvatulla tavalla kunnes
keväällä 1948 muutimme melkein koulun viereen Levonniemeen.
Levonniemi oli Helsinkiläisen sahatavaran vientifirman omistajan Elmgrenin
rakennuttama kesänviettopaikka ja äiti pääsi sinne talonmieheksi.
Talonmiehen tehtävät jatkuivat vaikka rakennuttaja teki syksyllä – 51
konkurssin ja Levonniemi siirtyi Tervakosken paperitehtaiden omistukseen.
Huvilaa käytettiin pitkään yhtiön edustustiloina ja kansainvälistä väriä
vierasjoukkoon toi se, että paperitehtaiden pääomistaja silloin oli Suomen
                                                                              19


pankki. Varsinkin olumppiakesä – 52 oli todella vilkas. Silloin saattoi
samanaikaisesti paikalla olla jopa kymmentä eri kansallisuutta isäntinä
Silloinen pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja ja pääministeri Urho Kekkonen.
Siinä maalaispoika katseli silmät pyöreänä maailman menoa, tosin vain
verhon raosta salaa.
Pari kesää myöhemmin sain tutustua Tuomiojan perheeseen hiukan
lähemmin kun he olivat viettämässä lomaansa Levonniemen saunalla. Siihen
aikaan eivät nämä kännykät olleet ihan yhtä yleisiä kuin nykyään vaan
jouduin hakemaan isä Tuomiojaa hyvin useasti puhelimeen koska hänellä oli
käynnissä juuri hallituksen perustamis neuvottelut.
Erkin, nykyisen ulkoministerin kanssa kävin useasti uimassa ja soutelemassa.
Levonniemestä käsin kävin jatkossa kansakouluni nyt yksin soudellen salmen
yli. Syksyisin saatoin edellisenä päivänä soudella koulumatkani ja
seuraavana aamuna mennä potkukelkalla ”yön vanhan” jään yli samaisesta
salmesta. Jälkeenpäin ajatellen täysin järjetöntä hommaa.
Ensimmäiset työkokemukseni sain neljätoista vuotiaana käydessäni
metsänistutuksella tätini Allin kanssa joka siinä vaiheessa asui meidän lisäksi
Levonniemessä. Istutuspalkoilla ostin itselleni rannekellon ja se oli todellinen
miehenmerkki, ainakin omasta mielestäni. Silloin kirjoitettiin vuosiluku 1954.
Seuraavana talvena sitten punnittiin oikeasti kaikki miehenmerkit. Antti-eno
osti syksyllä moottorisahan, kuulasytytteisen Raketin ja se oli paikkakunnan
ensimmäinen lajissaan. Metsäpomo Sunström’min Väinö järjesti
hakkuulaanin Komion korvesta Kalamajan takaa. Levonniemestä
hakkuupaikalle oli seitsemän- kahdeksan kilometriä, ensin suksilla aikaisen
talven jäädyttämän syvälahden jäätä pitkin Pirunlinnan rantaan ja mäen yli
alas pikku Punelialle sekä edelleen Kalamajan ohi Komion korpeen.
Savottapaikalle kokoontui päivän hämärtyessä Antin ja minun lisäksi pari
karsijaksi palkattua työkseen metsätöitä tekevää miestä. Moottorisaha oli niin
arvokas peli, ettei sitä käytetty mihinkään muuhun kuin ikihonkien
kaatamiseen sekä pätkimiseen. Kaadon jälkeen karsijat hakkasivat puista
oksat ja mittamies merkkasi katkaisukohdat runkoon josta Antti tuli ja
moottorisahalla pätki rungot tukeiksi. Minun tehtävänäni oli kanniskella
tarvikkeet puulta toiselle, lapioida ja talloa lumi seuraavan puun ympäriltä
valmiiksi ennen kaatamista sillä kannot täytyi jäädä mahdollisimman lyhyiksi
paksuista nietoksista huolimatta. Kaatohetkellä työnsin puuta nurin keksin
avulla jotta saha ei jumittunut kiinni.
Tärkeä ja vastuullinen tehtävä oli myös sahan käynnistämisen esivalmistelut,
ainakin omasta mielestäni. Aina tauon jälkeen, ennen kuin sahausta päästiin
jatkamaan, piti Raketin sytytyskuula panna punaiseksi, sahassahan ei ollut
pätkääkään sähköä. Siinä oli minulla pravuuri numero. Olin tankannut
puhalluslampun valmiiksi tenulla ja nyt se oli aika sytyttää. Kun noin
kymmenen minuutin esilämmityksen jälkeen lampun paine oli noussut ja se
tohisi ärhäkästi, suuntasin sen liekin sahan kuulaan. Taas seurasi noin
                                                                                 20


viidentoista minuutin odotus kunnes se kuula oli punaisena. Tästä hetkestä
aikaa oli viisitoista sekuntia saada saha käymään ja kyllähän Antti siinä aika
useasti onnistuikin.
Varsinainen työ ei ollut ollenkaan rasittavaa mutta kun kuusi- seitsemän tuntia
päivässä käveli polveen ulottuvassa lumessa ja sen jälkeen hiihti tuiskun
tukkimaa latua takaisin kotiin niin tiesi jotain tehneensä. Äidin laittaman hyvän
ruoka-annoksen jälkeen ei tarvinnut kysellä, mitä mää tekisin, vaan kyllä siinä
sänky lähetti terveisiä ja silti aamulla kuuden aikaan kun piti herätä, olisi vielä
nukuttanut makeasti.
Se talvi oli sellainen oppikoulu, että siitä oppi arvostamaan ruumiillista työtä
tekeviä. Itselleni se jäi ainoaksi savottatalveksi sillä seuraavana keväänä
pääsin minkkiä hoitamaan naapurissa olevalle turkistarhalle ja sehän oli ihan
mukavaa mutta haisevaa.
Savotta vuosi oli muutenkin merkittävä, sillä silloin sain ”pikkuveljen” Teuvon.
Enoni Jaakko ja vaimonsa Maire saivat sinä vuonna neljännen lapsen,
Teuvon. Pari viikkoa synnytyksen jälkeen äiti Maire sairastui vakavasti ja isä
toi pojan siskoilleen hoitoon. Äiti parani aikanaan mutta oli erittäin heikossa
kunnossa ja Teuvon kotiin paluu siirtyi ja siirtyi eikä ole vieläkään toteutunut
vaikka tulosta on kohta 50v. Teuvosta sain oivan pikkuveljen, jollaista
aikanaan olin ehtinyt kadehtia monen koulukaverin osalta. Mitenkä lienen
pärjäillyt isonveljen korvikkeena.
Liekö turkistarhalla se haju sitten alkanut tympiä kun kesällä – 57 päätin
pyrkiä ammattikouluun riihimäelle. Syksyllä aloitin sähköpuolen opinnot ja ne
kestivät kolme vuotta. Toukokuussa – 60 valmistuin nuoremmaksi
sähköasentajaksi ja kesäkuussa menin armeijan harmaisiin Niinisaloon.
Tykistön viestin alikessuna marssin siviiliin seuraavan vuoden toukokuussa.
Kesäkuun ensimmäisenä – 61 aloitin sähkömiehen työt Tervakoski oy:n
palveluksessa. Tämä työrupeama kesti kolmekymmentäviisi vuotta.
Vaikka ura ei ihan edennytkään juoksupojasta johtajaksi niin rintaani
kohottaen totean sen kulkeneen nuoremmasta sähköasentajasta
kokemuksen karttumisen myötä sähkösuunnittelijaksi ja projektien valvojaksi.
Vaikka tässä omakehu alkaa haiskahtaa, niin en malta olla kehaisematta, että
niissä projekteissa pantiin kokonaisia paperikoneita uusiksi ja toimittajien, eli
valvottavien, porukoissa pyöri Di-insinöörejä ja muita korkeasti oppineita. Siitä
huolimatta yliasentajan ääni ei vapissut.

Yllä nousi työ etusijalle mutta kyllä sen edelle toki ajaa perhetapahtumat
vaikka ne niveltyvätkin saumattomasti yhteen.
Jos en olisi asettunut töiden takia Tervakoskelle asumaan, niin tuskin olisin
marssinut Tervakosken osuuskauppaan ja kerrasta ihastunut tiskin takana
hymyilevään Ritvaan. Hiljaiselle maalaispojalle sen projektin vetäminen
meinasikin olla vaikeata. Posket punaisena kävin ostamassa makkaran
pätkän päivittäin mutta ei siitä meinannut sen valmiimpaa tulla. Onneksi
                                                                               21


ovinaapurinani asui samaisen kaupan vanhempi myyjä, Anneli ja hän pani
asioihin vauhtia. Eräänä iltana Anneli koputti ovelle ”työnsi” Ritvan ovesta
sisälle. Rempseiden puhemiesotteiden ansiosta aloimme seurustella
vakituiseen ja juhannuksena – 63 menimme kihloihin.
Häitämme vietimme seuraavana keväänä Laakasalossa Lopella. Tapahtuma
ei ollut yksin meille historiallinen vaan myös Laakasalolle. Paikka oli nimittäin
sama jossa olin aikanaan käynyt kansakouluni. Salon kansakoulu oli lopetettu
ja siitä oli perustettu urheiluopisto ja meidän häät olivat siellä ensimmäiset
lajissaan.
Häiden jälkeen ensiasuntomme sijaitsi ”lääkärintalon” yläkerrassa ja
alapuolella oli, Visapään, lääkärin makuuhuone. Siinä oppi nuoripari
hoitelemaan sänkyhommat hissukseen mutta kuitenkin tehokkaasti sillä
talvella – 65 jouduimme muuttamaan ”Karantaloon” koska oli odotettavissa
perheen lisääntyminen. Muuton syy ei kuitenkaan ollut äänekkäät
sänkyhommat vaan se, että ko. asunnossa ei saanut asua lapsiperhe.
Suku lisääntyi sitten 5. päivä helmikuuta 1965 kun Pirjo syntyi.
Seuraava asuntomme oli urheilukentän vieressä oleva kerrostalo joka oli
yhtiön henkilökunnalle vuokraama kuten edellisetkin.
Täällä vuorostaan syntyi Ari 7. päivä syyskuuta 1969.
Syksyllä – 71 muutimme Huunaan josta olimme ostaneet parikymmentä
vuotta vanhan omakotitalon. Talo täytti juuri ja juuri perustarpeet, katto pään
päällä ja seinät suojana. Vesi kyllä tuli ja meni mutta vain kylmänä. Kun
rahatilanne antoi myöden, hankittiin lämmin vesi virtaamaan raanan kautta ja
sähköpattereita seinille ettei ollut ihan puu-uunien varassa.
Huunalaisina sitä elellään edelleen eikä pois lähdetä kuin kulumalla sillä
talokin on kehittynyt ajan myötä ja vastaa kaikkiin nykypäivän haasteisiin.
Lapset kasvoivat ihan salaa vaikka olivatkin päivittäin silmissä.
Yksi päivä sen vaan huomasi, että Pirjo muutti opiskelemaan apteekintädiksi
eikä sen jälkeen varsinaisesti kotona asunut. Hän löysi aikanaan Joken ja he
asettuivat asumaan Hyvinkäälle, jossa molempien työpaikat olivat, ensin
rivitaloon ja myöhemmin omakotitaloon lentokentän kupeeseen. Heidät
vihittiin 11.4.1992 myös Laakasalossa.
Lastenlapset antoivat heidän osaltaan odotuttaa mutta sitten tulikin
tuplatapahtuma, Tiia ja Riku syntyivät 1998. Pienestä alusta huolimatta
nykyään mennään jo lujaa ja kehitys on todella nopeaa.
Ari puolestaan asusteli kotosalla armeijan käyntiin saakka mutta sen jälkeen
muutti Leena-Kaisan kanssa asumaan kylälle. Sieltä käsin hän kävi ingenjöri-
koulun Riihimäellä. Heidät vihittiin 26.3.1994 Tervakoskella jonka jälkeen he
muuttivat Riihimäeltä ostamaansa omakotitaloon.
Vaikka Ari oli meidän lapsista nuorin ehti hän kuitenkin ensimmäiseksi
hankkia meille lastenlapsen Santerin joka syntyi 1996.
                                                                              22


Emma syntyi pari vuotta myöhemmin 1998 ja täydensi lastenlapsi katraan
neljään. Kyllä siinä mummu ja pappa saavat aika-ajoin ”kyytiä” mutta se on
erittäin mukavaa.
Arin perhe asuu nykyään Kirkkonummella rakentamassaan omakotitalossa.
Kirkkonummeltahan tämänkin sukujutun juuret juontavat, elikkä Ari on
palannut juurilleen.
Muutto Kirkkonummelle tapahtui työn perässä sillä Ari oli käynyt töissä
Ericssonilla koulun päättymisestä lähtien ja 100 km:n työmatka alkoi rassata.

Jäätyäni pois työelämästä syksyllä – 96 alkoi uudet tuulet puhallella. Vetoa oli
vähän joka suuntaan. Tässä on saanut opetella uusia taitoja, timpurista
laatoittajaksi, putkimiehestä puun kaatajaksi sekä kaikkea siltä väliltä. Tähän
täytyy muistella oppi-isältäni Asserilta – 60 luvulla saamaani ohjetta:
 ” Jos sitä joku toinenkin käsillään tekee niin miksi et sinäkin.”
Liekö pitkä sähköjohtojen solmiminen auttanut suhtautumaan uusiin asioihin
rauhallisesti ja maalaisjärkeä käyttäen, kaikkeen löytyy ihan järkevä selitys,
kunhan ottaa perusasioista selvän.

Nykyään elelemme Ritvan kanssa työttömän arkea, elikkä olemme molemmat
”putkessa”. Itse pääsen ensi keväänä varsinaiselle eläkkeelle. Saa nähdä
sitten kuinka siinä mahtaa käydä kun kaikki hokevat, että eläkeläisillä on aina
kiire, ehtiiköhän sitä sitten enää mitiä?

Edellä olevat muistelot menevät osin päällekkäin Zettermannin
sukukertomuksen juttujeni kanssa ja täydentävät toisiaan
Pekka

          __________________________




Pusulasta muutti Lopelle 15.2.1914 Hunsalan Ruotsinkylään jyvämies
Kustaa Adolf Stigell, syntynyt 28.11.1880, Lohjalla ja puoliso Hulda
Amanda
Tässä muutossa Gustaf muuttui Kustaaksi syntymä kuukausi helmikuulta
marraskuulle. Oletan Pusulan papereissa lukeneen kuukauden kohdalla II ja
Lopella se tulkittiin 11.
Lopella perheeseen syntyi vielä kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika:


_________IX, tytär Aune Juliana syntyi 26.8.1912 ja kuoli kuuden kuu
        kauden ikäisenä.
                                                                               23




_________X, tytär Anna (Anni) Regina _____________________
        syntyi 7.9.1914 Lopella.

(Seuraava on vuorostaan Aunen kirjoituksesta Pekan hiukan mukaillen
puhtaaksi kirjoittamaa)
Aunen kyhäelmä, lyhennetty painos:

Äitini oli nuorena töissä Rautakoskella, Salmion kartanossa sisäkkönä eli
sisäpiikana.
Isäni, Martti Johannes Lehtinen oli syntynyt 4.11.1907 myös Lopen
Rautakoskella. Isän vanhemmat, Otto ja Edla olivat Aromäessä
muonamiehinä.
Jossain Rautakosken raitilla äiti ja isä aikanaan tapasivat ja alkoivat riiailla.
Seurustelun käännyttyä vakavammaksi he alkoivat etsiä maapohjaa
yhteiselle kodille. Pitkän etsinnän jälkeen mieleinen paikka löytyi Siikalasta.
Pientila käsitti muutaman hehtaarin peltoa ja metsää mutta ei mitään
rakennuksia. Ensimmäisenä alettiin rakentaa asuinrakennusta joka valmistui
1934. Vuosiluvun isä oli kirjoittanut talon ylimpään hirteen josta se vieläkin on
luettavissa.
Asumispuolen järjestyttyä vanhempani vihittiin seuraavana vuonna eli
29.12.1935. Vanhempieni lisäksi taloon muutti asumaan isän vanhemmat,
mamma ja pappa. Jatkossa rakennettiin navetta ja muut rakennukset.
Minä olen syntynyt sodan aikana 1940.
Lapsuudesta muistan Salovaaran Ullan, Asta-tädin ja Martti-sedän kun he
asuivat ensin Hunsalassa ja sitten meidän naapurissa.
Vuosittain raivattiin metsästä lisää peltoa ja kun varat antoivat myöten,
hankittiin lisää lehmiä.
Sodan jälkeen hankittiin ensimmäinen hevonen joka oli ollut myös mukana
sodassa. Isä uurasti hevosen kanssa kesät peltotöissä sekä uuden pellon
teossa ja talvikaudet metsätöissä Hunsalassa ja Siikalassa.
Äiti puolestaan puursi kotitöitä, hoitaen navetta askareet ja kaikki muut
pientilan juoksevat työt.
Sodan jälkeiseen pula-aikaan 1946 syntyi minulle pikkuveli Erkki Johannes.
Koulun käyntini aloitin 1947 syksyllä Siikalan koulussa. Koko kansakouluni
kävin samaisessa koulussa. Tällä hetkellä koulu on ollut jo vuosia muussa
käytössä.
Lisäansion saamiseksi äiti kävi syksyisin marjastamassa ja sienestämässä.
Heti kun pystyin aloin käydä äitiä auttamassa näillä keräys reissuilla, eikä se
ollut mitään leikin tekoa.
Otimme Erkin kanssa osaa muihinkin talon töihin kykyjemme ja voimiemme
mukaan.
                                                                               24


Vanha navetta alkoi käydä ahtaaksi ja uuden rakentaminen aloitettiin 1952.
Uuden navetan valmistumisen jälkeen alettiin maito kuljettaa meijeriin ja se
toi melkoisen lisätyön. Meijeriin lähtevä maito piti kesälläkin saada viileäksi
ennen kuljetusta ja siihen aikaan ei pikkutilalla ollut varaa hankkia koneellista
jäähdytystä vaan homma piti hoitaa luonnon menetelmin. Talven aikana isä
keräsi läheisistä lammista isoja jääkuutioita ja ajoi ne hevosella navetan
vieressä olevaan katokseen ja peitteli paksun purukerroksen alle. Tästä
varastosta äiti haki kesällä päivittäin jään paloja saaviin johon nosti
maitotonkan jäähtymään.
 Samoihin aikoihin meillä kortteerasi Sirkka-Liisan enot, Lintulan pojaat, koska
heidänkin piti käydä Hunsalassa saakka metsätöissä. Heidän hevosensa
yöpyi vanhassa navetassa joka vielä silloin oli pystyssä.
Koulun päätyttyä menin kauppaan töihin.
Viisikymmentäluvun loppupuolella aloin käydä tansseissa Karkkilassa ja siellä
tapasin tulevan mieheni, Erkki Vahteran joka on syntynyt 1934. Seurustelu
jatkui ja päättyi avioitumiseen 22.8.1959 kun meidät vihittiin.
Asuimme aluksi Fagerkullassa, Karkkilassa pienessä asunnossa jossa oli
”juokseva vesi”, tuo tullessasi ja vie mennessäsi periaatteella.
Täällä mukavuuksilla varustetussa asunnossa syntyi ensimmäinen lapsemme
Eija1959 ja toinen, Ilpo syntyi seuraavana vuonna 1960.
Vuonna 1969 pääsimme isompaan asuntoon kun ostimme osakkeen
Haapalassa sijaitsevasta rivitalosta.
Uudet väljemmät tilat ja Eijan ja Ilpon aikuistuminen sai meidät hankkimaan
vielä kaksi lasta. Jani syntyi 1977 ja Tomi 1979.
Ennen nuorimmaisen syntymistä olimme päättäneet muuttaa vielä kerran.
Hankimme tontin täältä Karkkilan Vattolasta ja aloitimme omakotitalon
rakentamisen keväällä 1979 Aropellonkadulle. Tomin syntymä loppukesästä
toi viivettä rakentamiseen ja kun Erkki halusi tehdä itse mahdollisimman
paljon, siirtyi talon valmistuminen seuraavaan vuoteen. Muutimme nykyiseen
taloomme 30.7.1980.
Lastenhoidon ohessa olen työskennellyt pesulassa, ompelimossa ja käynyt
siivoamassa. Postin jakajana olen toiminut kaikkein pisimpään ja se jatkuu
vielä tällä hetkelläkin mutta loppuu muutaman kuukauden kuluttua ja sitten
alkavat vapaat päivät.
Nykyisin asumme kahdestaan täällä Vattolassa kun lapset ovat muuttaneet
pois kotoa. Eija, Jani ja Tomi asuvat perheineen täällä Karkkilassa mutta
Ilpon perhe asuu Nummelassa, eihän sekään tosin kaukana ole.
Erkki on ollut pitkään vapaana työelämästä ja minä alan sitä vapaana oloa
harjoitella.
1.1.2005 Aune / Pekka

          Seuraava on Pekan muistikuvia:
                                                                                25


Aune kirjoitti: ”Sodan jälkeiseen pula-aikaan 1946 syntyi minulle pikkuveli
Erkki Johannes.”
Erkki kasvoi Siikalassa Aunen rinnalla, tai pitäisikö paremminkin sanoa
perässä, olihan heillä melkein seitsemän vuotta ikäeroa.
Aune oli päättelemässä kouluaan kun Erkki sen vasta aloitti mutta tutuksi tuli
sama Siikalan koulu.
Varttuessaan hän hankki itselleen arvostetun rakennusmiehen ammatin.
Karkkilan ja Helsingin seudut tulivat tutuiksi hänen kierrellessään
rakennustyömailla.
Liekö joltakin tällaiselta pääkaupunkiin kohdistuneelta työmatkalta Löytynyt
myös ikäisensä neitonen, Seija, jonka kanssa avioliitto solmittiin 1967.
Yhteistoimin he rakensivat omakotitalon Karkkilaan ja perhe lisääntyi
seuraavana vuonna kun Satu syntyi.
Jostakin syystä kolmekymmentä vuotta kestänyt suhde alkoi rakoilla niin, että
Seijan ja Erkin ladut erosivat lopullisesti 1997.
Erkiltä liikeni apua myös pienempiin rakennusprojekteihin. Serkustosta apua
sai niin Espoon kuin Vantaan serkut ja itsellenikin tuli monet hyvät neuvot
siihen aikaan kun Arin perheelle taloa rakennettiin Kirkkonummelle.
Tässä vaiheessa Erkki asusteli kouluaikaisen ystävänsä, avovaimo Airi
Kärkkäisen kanssa.
Samaisen Kirkkonummen rakennustyömaan aikana sitten kiirisi ikäviä uutisia,
Erkin timpraaminen oli loppunut 53 vuotiaana.
Rakentamisen tempo oli ollut ilmeisesti siksi tiukkaa, ettei omasta kunnosta
ollut ehtinyt pitää huolta, koska veto loppui kesken kevät kiireiden.
He olivat Airin kanssa Tammelassa olevalla mökillä kevät siivouksessa kun
Erkin yllätti sairauskohtaus ja hän menehtyi jo mökkitielle sairaalaan
vietäessä. Silloin oli meneillään toukokuu 2000.


_________XI, Poika Väinö Anreas syntyi 10.7.1916 ja kuoli hiukan yli
        vuoden ikäisenä.

Liitän tähän 17.11.2011 Eeva Sundströmiltä saamani sähköpostin:
”Luin Jalmari Saarenojan muisteluista koottua kirjaa, muistelmat on tehty
varmaan 60-luvulla, ei sitä mainita, mutta ymmärsin niin, ja ne on nyt eräs
sukulainen painattanut kirjaksi suvun jäsenille ja kinusin sitä lukeakseni.
 Ja siinä mainitaan myös Stigell. Ja katsoin sukuselvityksestä, että varmaan
on samaa sukua. Nimiä tuossa kirjassa ei kovasti mainita, mutta vähän
kuitenkin. Kirjoitan kirjan sanoin muutamia juttuja.
 Kyseessä on Ruotsinkylän torppa ja aika oli kamariherra Linderin aikaa,
1917- 1918. Tilan hoitajana oli vouti Merinen, mutta Linder sanoi näin. ”Olen
saanut tietää, että sinä pidät kaikessa vain työmiesten puolta vaikka minä
maksan hyvän palkan kaikille. Kuun vaihteessa tänne tulee uusi vouti ja
                                                                                26


hänen perheelleen on järjestettävä kunnon asunto, joka on helppo tehtävä
näin tilavissa tiloissa. Ennen kuun loppua saapuikin Linderin kotiseudulta
ruotsalaisalueelta hiukan ruotsalaisuuteen vivahtava Stgellin perhe, ei siinä
perheessä ollut muuta ruotsalaisuuteen vivahtavaa kuin nimi ja ruotsia
murtava tavattoman suulas ämmä (?). Uusi vouti Stigell oli kuitenkin varsin
kansanomainen mies ja suhtautui ympäristöön kovin myötämielisesti. Voudin
asema oli vähemmän kadehdittava, hän joutui tekemään miesten kanssa
saman päivätyön pelloilla, ja vasta sivutöikseen hoiti voudin työt. Elettiin
syksyä 1917, Ruotsinkylässä alkoi tapahtua kuten muuallakin maailmassa.
Stigellin perheen vanhin poika Kaarlo, joka oli syntynyt jo hyvissä ajoin ennen
avioliittoa ja toisesta vanhemmasta tiesi vain yksin rouva Stigell jotain
todellista, poika oli varsin kookas ja roteva ja railakas luonteeltaan ja
otteiltaan ja teki talon töitä siinä missä muutkin taksvärkkärit. Mutta
palkkaorjan työ kartanon pelloilla taisi saada hänenkin sisuksensa
kiehumaan.” Tässä kerrotaan alkavasta heräämisestä kapinalliseen
toimintaan , varsinkin nuorten osalta, syystalven aikana pieni porukka alkoi
kerääntyä Ruotsinkylän huoneistossa keskustelemaan ajan tapahtumista.
 Kokoontumiset olivat kuitenkin enimmäkseen illanviettoja, joissa lauleskeltiin
ja luettiin runoja ja kertomuksia ja mentiin piirileikkiä. Vähitellen kuitenkin
edettiin ja perustettiin Ruotsinkylän sosiaalidemokraattinen nuoriso-osasto.
Voudin perhe aluksi vieroksui toimintaa, mutta osastoon liittyi heti Kaarlo ja
hiljan koulunsa lopettaneet poika ja tytär. Aika oli niukkaa ja kokouksiin oli
saatava jotain syötävää, niin ”foudin rouva” pelasti tilanteen.”Kylhän sitä
saataan nii paljo ku tartte.” ja se piti paikkansa, olihan rouvan hallussa
Linderin vilja-aitan avaimet”. Miehiä katosi, joista tässä puhutaan kovasti,
Kaarlokin, oli vankileirillä, muuta ei syytettä löytynyt, ja sai vain elinkautisen
tuomion. Kirjoittaja tapasi Kaarlon vapautuksen jälkeen, mutta sen jälkeen
hänestä ei mainita. 1918 oli myös liikkeellä espanjan tauti, johon myös vouti
Stigell ja hänen poikansa sairastui, heitä lähdettiin viemään Lopelle
sairaalaan, niin 10 kilometrin päässä, Luutasyrjän mäessä, vouti kuoli , poika
kesti Lopen sairaalaan saakka,” Niin oli kaikki Stigellin perheen aikuiset
miehet poistuneet kotipiiristä.” Enempää ei ole Stigellin perheestä kerrottu.
Halusin tämän kirjoittaa sulle, voi olla että tiedät jo ennestään, mutta tässä
näin. –En tiedä, voiko näitä kirjan juttuja jatkaa, esim. kirjan kirjoittajaa ei
varmaan voi mainita, ettei kukaan pahastu. Kirjoitan ennen kuin palautan
kirjan”. terv. Eeva



Kustaa Adolf Stigell kuoli 26.10.1918 espanjantaudin uuvuttamana vain 38
vuotiaana.
Hulda Amanda jäi leskenä hoitamaan ja ruokkimaan 9 lapsista pesuetta.
                                                                                 27


Liekö samainen espanjantauti vienyt myös yhden pojista sillä Johan Ivar kuoli
muutamaa päivää myöhemmin 31.10.1918, 16 vuotiaana.
 Isän kuollessa vanhin poika Jarl oli 22 vuotias ja nuorin elossa olevista, Anni
oli juuri täyttänyt 4 vuotta.
Viimeksi syntynyt Väinö oli kuollut edellisenä syksynä.

Olen antanut itselleni kertoa sen, että Hulda-mummu oli erittäin topakka ja
tiukka äiti. Ellei kaikki sujunut toivotulla tavalla saattoi ojennuksen höysteeksi
rävähtää ”pärkkel” ja silloin oli leikki kaukana. Toisaalta taas muistikuvat ja
kertomukset tuovat hänestä kuvan tukea antavana koska niin moni meistä
seuraavan polvenkin eläjistä sai tarvittaessa kortteerin.
Hulda-mummu kuoli 9.5.1959, melkein 86 vuotiaana.

Kuten alussa mainitsin, kokosin näitä asioita kirkonkirjojen, Ullan, Sirkka-
Liisan innostamana. Heiltä sain myös yllä olevat tarinat kuten myös Aunelta,
Irmalta ja Olavilta joten kaikki ei ole omien muistikuvien varassa.

Tervakoskella 10.12.2004 (7.7.2006)
Pekka Stigell


Tässä vaiheessa kun siirrän tämän tarinan nettiin, kotisivuilleni, eletään
kevättä 2007.
Olemme kokoontuneet Stigell’ien sukutapaamiseen kahdesti.
Tapaamispaikkana on ollut Marskin Maja Lopella ja tämän vuoden elokuulle
on tapaaminen jälleen sovittu.
Tapaamisista lisää omilla sivuillaan.
28

				
DOCUMENT INFO
Shared By:
Categories:
Tags:
Stats:
views:90
posted:4/25/2012
language:Finnish
pages:28